Katseita

Katse voi tappaa. Silmä silmästä. Silmät on sielun peili. Katsotaan samaan suuntaan. Katseisiin ja silmiin liittyy monia sanontoja. Moni asia saattaakin vaatia nyt hieman toisin katsomista. Ainakin tilapäisesti, jokin saattaa muuttua lopullisestikin.


Tällä viikolla mielessäni on ollut erityisesti rippikoulu ja tulevan kesän rippikoululaiset. Toivon kovasti, että leirikesä voisi loppukesän osalta toteutua. Turvallisuus edellä tietysti.


Tänään, kun ajattelen rippikoulua ja rippikoululaisia perheineen, ajattelen katseita.




Rukoushelmet ovat tulleet monelle rippikoululaiselle tutuiksi.

Jumala katsoo ihmistä

Rakas riparilainen.
Olen iloinen, että olet tullut rippikouluun. Toivottavasti tämä kohta elämässäsi auttaa sinua löytämään oman tapasi kysyä, ajatella, uskoa, kyseenalaistaa ja elää ihmisenä tässä maailmassa. Muista, että Jumala ei hoputa. Etsi siis rauhassa ja rohkeasti.


Raamatussa kerrotaan, että Jumala katsoo ihmistä rakkaudella. Sinua myös. Sinua rakastetaan juuri sellaisena kuin olet. Ei vain silloin, kun onnistut ja menestyt, vaan silloinkin, kun elämä ei mene niin kuin suunnittelet. Eikä se useinkaan mene. Juuri silloin olet rakastettu.


Raamattu on täynnä erilaisia lupauksia, mutta helppo elämä ei lupausten joukossa ole. Helpon elämän sijaan Jumala on luvannut olla kanssasi vaikeuksissa joita kohtaat. Ohjata ja tukea. Tarvittaessa kantaa ja kuljettaa. Jumalan katse ei harhaile, Hän näkee sinut missä oletkin.

Jumalan kämmenelle.

Ihminen katsoo ihmistä

Rakas riparilaisen vanhempi.
Muistatko vielä, miten katsoit pientä lastasi silloin 15 vuotta sitten? Oliko se katse täynnä kenties suurinta koskaan tuntemaasi rakkautta ja hellyyttä? Ehkä katseeseesi sekoittui pelkoakin. Mitä kaikkea tuo pieni ihminen vielä elämässään kohtaa? Osaanko olla paikalla häntä varten silloin kun tarvitaan? Pystynkö suojelemaan häntä elämän suurimmilta kolhuilta? Osaanko opettaa hänelle mitään sellaista, mitä elämässä oikeasti tarvitaan?


Ja nyt hän on jo 15-vuotias! Kaunis nuori ihminen. Ihme suorastaan. Älä unohda tuota katsetta, jolla katsoit lastasi aivan pienenä. Vaikka hän osaisi vetää oikeista naruista, ärsyttäisi, kiukuttelisi, haistattelisi tai mitä tahansa. Älä unohda. Sillä samaa hellyyttä ja rakkautta hän tarvitsee vieläkin. Kaiken sen rajojen, oman tien ja itsensä etsimisen keskellä, muutoksen keskellä. Kerro hänelle katseellasi, että hän kelpaa, että kaikkine murrosiän haasteineen hän on sinulle rakas. Kun sinä katsot häntä rakkaudella, oppii hänkin sen. Mikä voisikaan olla tärkeämpi taito, kuin toisen ihmisen rakkaudella katsominen?

Ihminen katsoo Jumalaa

Rakas Jumala.
Katseeni harhailee, minun on vaikeaa keskittyä, käteni eivät pysy paikallaan. Ajatus katkeaa ja jää kesken. Tiedäthän Sinä mitä tarkoitan, vaikka en saa sitä nyt sanoiksi puettuakaan? Aina en ole edes varma oletko olemassa. Tai jos olet, oletko sellainen kuin luulen vai jotain aivan muuta? Miksi haluat, että Sinuun uskotaan? Miksi pahoja asioita tapahtuu?


Toisinaan mieleni tekee kyseenalaistaa kaikki. Tiedätkö oikeasti kaiken? Pystytkö oikeasti kaikkeen? Oletko siellä ja varjelet? Uskallanko luottaa huolenpitoosi, vaikka minä kapinoin, epäilen ja kiukuttelen? Karkaankin ehkä.
Ja kuitenkin, tässä olen. Jokin minua pitää kiinni Sinussa. Ehkä luotan kuitenkin. Olethan luvannut varjella askeleeni, lähtöni ja tuloni. Varjele.

Rakkaan Tapiolan kirkon risti.

Katseiden voima

Katseella voi myös satuttaa. Onko joku joskus katsonut sinua arvioiden, tuomiten tai ilkkuen? Vihaten, halveksien tai välinpitämättömästi? Se tuntuu pahalta. Vielä pahemmalta voi tuntua se, että kukaan ei katso sinua. Kukaan ei huomaa, olet näkymätön.


Nähdyksi tuleminen on yksi ihmisen perustarpeista. Pieni vauva, vihainen teini, väsynyt vanhempi. Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi.


Katseet ovat tärkeitä ja niissä on voimaa. Pidetään siis silmät auki. :) Silmät auki Jumalaan, toisiimme ja maailmaan päin. Ei katsota toistemme ohi. Koitetaanko muistaa katsoa itseämmekin rakkaudella? :)


On käsittämättömän arvokasta, että nuoret saavat rippikoulussa turvallisessa ilmapiirissä rakastavan Jumalan katseen alla itse katsella rauhassa Jumalaa, maailmaa, toisiaan ja itseäänkin.


Tänään teille kirjoitti
Miia, Perhetyöntekijä.

Elämän tuska

Sitä kun joutuu elämässään luopumaan paljosta ja erittäin tärkeistä asioista. Ja kun toisaalta elämältä saa isoja asioita käsiteltäväksi ja elettäväksi… (”joku” kuvittelee sinun selviävän niistä kaikista), silloin sitä tahtomattaan kyseenalaistaa uskonsa ja miettii, kuinka Jumala voi antaa yhdelle ihmiselle kannettavaksi näin ison taakan – liian ison.

Olen joutunut luopumaan lapsuudestani, turvallisuuden tunteestani ja itsestäni – olen saanut kasvattaa sisareni, kolme erityis-/erityistätukea tarvitsevaa lastani ja huolia/murheita, saanut niitä niin ison repullisen, etten pysty itse sitä kantamaan.

Vaikeinta kaikista, oli kuitenkin, luopua lapsesta – se tuska repi sydämen irti rinnasta, sielun irti ruumiista ja murskasi uskon pieniksi murusiksi, jotka tuulen mukana levisi maailmalle.

Koko sen tuskan voi kiteyttää Laura Närhen sanoin – 

”Sammuu, talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois, Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois, Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan, Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa”

Tämä laulu soi radiossa, kun saatoin lapseni asumaan muualle, pois kotoa, tietämättä sitä, että saanko poikaani enää koskaan takaisin itselleni.
Syyllistin itseäni epäonnistuneena äitinä, ihmisenä ja jumalan palvelijana – kuinka epäonnistuin tehtävässä, jonka Ylin oli minulle antanut ja kuvitellut minun selviävän siitä… 
Voimattomana, kaikkensa antaneena, sitä vajoaa pohjalle, alas syvyyteen – jossa kodin seinät ovat kuin vedenalainen paine ja tuntuu siltä, että se paine saa sinut haukkomaan henkeä ja ainoa ajatuksesi on, että pystynkö täällä hengittämään!? 

Aika kulki eteenpäin ja en erottanut päivää yöstä ja viikonpäiviä toisistaan, elämän asettama paine painoi minua alaspäin …

Mutta, siitä kaikesta selvinneenä, syvyyksistä ylös nousseena – olen tänä päivänä vahvempi kuin koskaan! Nostin itseni syvyyksistä – olin taas vaimo miehelleni, äiti lapsilleni ja ajattelin pitkästä aikaa myös itseäni – hyvinvointiani, uskoani ja sitä, mitä kaikkea elämällä on annettavaa.
Kasasin uskoni kokoon murusista, jotka keräsin takaisin maailmalta ja huomasin sen, että ei minulle ole annettu mitään, mistä en selviäisi ja mitä usko ei kannattelisi – 

Eilen illalla, kun laitoin poikaani nukkumaan, kuiskasin hänelle:
”Äiti rakastaa sinua tosi paljon ja olen niin onnellinen, kun saan sinut takaisin kotiin ja syliini!”


Tänään teille kirjoitti
Lastenohjaaja Sari Häkki

Erityiseltä äidiltä, erityiselle lapselle

Välillä pysähdyn miettimään tähän asti kuljettua matkaa.
Sinun äitinäsi on ollut aivan toisenlaista kuin kuvittelin.
Syntymästäsi asti olit itkuinen ja tyytymätön,”vaativa vauva” sanottiin.
Sinuun ei ollut käyttöohjeita eikä ”mute” nappia niin kun isäsi aina sanoo.


Koko tähänastinen elämäsi on ollut kuoppaista, sinä ja välillä minäkin
ollaan juuri ja juuri saatu pidettyä pää pinnalla.
Olen leijonan lailla hakenut sinulle apua kun olet sitä tarvinnut.
Seissyt rinnallasi ja puolustanut ne lukuisat kerrat kun sinua kiusattiin
tai on syrjitty erilaisuutesi vuoksi.
Pidellyt sinua kun olet saanut raivarit ja kuiskannut korvaasi ”kaikki järjestyy”.
Nostanut sinut kun olet kokenut koko maailman vihaavan sinua ja koit olevasi huono.


Olen opettanut sinua rakastamaan itseäsi ja ottamaan vastuuta omasta elämästäsi.
Näkemään sinut niin kuin minä näen;

Olet äärimmäisen herkkä ja näet kauneutta siellä missä muut eivät näe.
Et eriarvoista ihmisiä vaan kohtelet kaikkia tasapuolisesti.
Kun rakastat teet sen koko kehosi voimalla ja näytät sen teoin ja sanoin.
Olet oikeudenmukainen, koet suurta tuskaa  jos huomaat  epäoikeudenmukaisuutta.
Olet hauska keskustelija, seurassasi ei koskaan tule tylsää.
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, älykkyytesi sinua kiinnostaviin asioihin
ja aiheisiin on ällistyttävää.


Minun silmissäni ja ajatuksissani olet mestariteos.

Jonain päivänä tulevaisuudessa  minun käteni  kosketuksen  korvaa joku muu.
Sanoo sinulle kauniita asioita, omalla tyylillään.
Seisoo rinnallasi kun elämä koettelee.
Kannattelee sinua jos omat siipesi eivät kanna.
Rakastaa sinua yhtä paljon kuin minä-molemmat omalla tavallaan.
Silloin minun työni on tehty.



Erityislapsiperheissä arki voi olla nyt entistäkin kuormittavampaa.
Muutos on aina tietynlainen kriisi, josta selviämme erilaisin menetelmin.
Tutut rutiinit ovat muuttuneet ja vanhemman on oltava jatkuvasti saatavilla.
Kenenkään ei  silti pitäisi jäädä yksin asioiden kanssa.
Toivon, että sinulla olisi joku kenelle purkaa tuntojasi  nyt kun sinun täytyy
jaksaa olla vielä enemmän kuin normaalisti.
Joku joka ymmärtää puolesta sanasta mitä käyt läpi ja jakaa sinun kanssasi
kuormittavaa arkea ja riittämättömyyden tunnetta.



Ajatuksia ja keinoja  mitkä itseäni ovat helpottaneet erityislapsen vanhempana;
Ole itsellesi armollinen ja hyväksy myös  heikkoutesi-teet parhaasi ja sinä riität!
Ole itsekäs-Ota hetkiä vain itsesi kanssa vaikka se tuntuisi haastavalta.
Ei haittaa jos jokin päivän askare jää tekemättä, aina tulee uusi päivä.
Saa ottaa päähän ja väsyttää, minäkin olen ihminen.
Mieti jokaisesta päivästä hyvä hetki/hetkiä vaikka joskus täytyisi miettiä 
hieman lujemmin.



Positiivinen elämänasenne ja huumori on auttanut minua monissakin tilanteissa
niissäkin tilanteissa, joissa ei ehkä uskoisi ihmisen nauravan tai vitsailevan.
Rakasta itseäsi ja muista, että jokainen vanhempi on myös mestariteos-Sinäkin!




Tänään teille kirjoitti: Lastenohjaaja Tiina Siponen

Ikävästä

”Ei, ei, ei!” huutaa 6-vuotias koko kropallaan.

Hän ei tahdo ottaa videoyhteyttä kavereihin. Olen ehdottanut sitä jo monesti, mutta sama asia tapahtuu joka kerta. ”Ei, ei, ei! Anna minun olla rauhassa.” Hän vaikuttaa melkein murrosikäiseltä siinä huutaessaan. Selvä, ajattelen ja jatkan omia puuhiani. Pysyttelen kuitenkin lähettyvillä, jotta hän tietää, ettei ole yksin. Ehkä hän tarvitsee vain hetken omaa aikaa rauhoittuakseen ja palaamme sitten taas asiaan. Ehkä hänellä on liian ikävä.

Ikävä on minullakin, huomaan. Ikävöin työpaikkaani. Tuota rakasta kirkkoa, jonka betonista olemusta oppii rakastamaan. Kirkkosalin tiiliseinää, jota voisi tuijotella tuntikausia. Oli se sitten värjätty Jumalan valotaideteoksella, tai ihmisten. Ikävöin mäntyjä, jotka kasvavat kirkon ympärillä. Uurnalehtoa, joka on rauhallinen ja kaunis viimeinen leposija.

Kilpailevat valoteokset. :)

Ikävöin työkavereita, joita kohtaan kirkon käytävillä. Ikävöin seurakuntalaisia ja sitä, kuinka pikku-muskarilaisista aina joku livahtaa pakoon vanhemmiltaan ja ehtii kurkistaa sisään työhuoneeseemme. Ikävöin lastenvaunujen rivistöä kirkon käytävällä. Ikävöin sitä, kuinka kaikki tavarat kirkolla on aina hukassa. Ikävöin askeleita, jotka kaikuvat sisään huoneeseemme. Osan askelista on jo oppinut tunnistamaan. Ikävöin keskeytyksiä, kun joku pölähtää paikalle, milloin minkäkin asian kanssa. Ikävöin yhteistä tekemistä ja yhteistä naurua. Joskus on itkettykin yhdessä.

Ikävöin vapautta. Sitä, että saa tehdä mitä haluaa ja mennä minne haluaa. Sitä, että ei enää tarvitse suunnitella päivän ulkoilureittejä niin, että kohtaa mahdollisimman vähän ihmisiä. Ikävöin sitä, että voi käydä ruokakaupassa väistelemättä muita ihmisiä. Sitä, että voi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, eikä tarvitse olla äiti, eskariopettaja, kokki ja työntekijä samaan aikaan.

Ikävöin sitä, että jotain tapahtuisi! Sitä, että pääsiäiseen valmistaudutaan yhdessä vitsat viuhuten ja höyhenet pöllyten. Sitä, kuinka yksi kerrallaan opetuslasten kynttilät sammutetaan ja Jeesus jää yksin. Alttari puetaan mustiin. Ikävöin leikkipuistoja, joissa on muitakin kuin me. Ikävöin ystäviä. Voi kuinka ikävöinkään ystäviä! Juttelua, halausta, naurua, kyläilyä. Sitä ettei tarvitse varoa tai pysyä kahden metrin päässä. Voi koskettaa. Sitä kaikkea. <3
Ja kuinka mukavalta se itsestä tuntuukaan kuulla sanat "Mulla on ikävä sua." Tietää, että joku ajattelee juuri minua kaivaten.

Ikäväni keskellä tajuan tietysti olevani onnekas. Maailmassa on pahempiakin asioita, kuin muutaman viikon tai kuukauden eristys. Paljon pahempia. Tästä koettelemuksesta kyllä selvitään. Ja minullahan on asioita, joita ikävöidä! Monen kohdalla tiedän, että kohtaamme jälleen. Ikävä kyllä helpottaa. Tavallaan se on myös kaunista. Kertoohan ikävä merkityksestä ja välittämisestä. Onneksi on WhatsApp, Facebook, Snapchat, Teams, Zoom ja kaikki muu mahdollinen, joka jo nyt vähän tuo helpotusta. Mitä sinä kaipaat eniten ja mikä sinua tässä tilanteessa helpottaa? Entä mitä aiot tehdä ensimmäisenä, kun tämä on ohi?

Onko kukaan muu suunnitellut mitä aikoo tehdä ensimmäisenä, kun korona-aika on joskus ohitse? Listan voisi hyvin tehdä myös lapsen kanssa. :)

Illalla hän, tuo pienisuuri 6-vuotias, tulee kainaloon ja vaikuttaa taas ihan pieneltä. ”Äiti, voidaanko ehkä kokeilla sitä videojuttua joku toinen päivä?” Joo, kyllä me voidaan, sanon ja hiljennymme omaan iltarukoukseemme. Kokeilkaa tekin!

Usein iltaisin, vielä näin minimurkkunakin, hän rauhoittuu kosketuksesta.

Lapsi käy pötköttelemään ja aloitan jaloista.

Silittelen tai hieron lapsen jalkoja ja rukoilen, että pienet jalat löytäisivät oman polkunsa, jota kulkea.

Käsien kohdalla pyydän, että ne osaisivat aina koskettaa toisia hellästi ja auttaa.

Hartioita ja selkää silitellessäni rukoilen, etteivät ne koskaan saisi liian raskasta taakkaa kannettavakseen.

Rinnan kohdalla pyydän, että hänen sydämensä ei tarvitsisi särkyä. Ettei ikävä olisi koskaan liian suurta.

Pään ja kasvojen kohdalla rukoilen, että uteliaisuus ja mielikuvitus saisi säilyä, silmät saisivat nähdä kauneutta ympärillään ja suu puhuisi ystävällisiä sanoja.

Aamen.

Ikävästä pääsiäisen iloa kohti. Pikkuhiljaa. Jokainen omaan tahtiinsa. Lopulta ilo voittaa ikävän. Sellaisenkin ikävän, jolle ei tässä ajassa näy loppua. Siinä on pääsiäinen.

Siunausta ikävään, korona-arjen haasteisiin sekä hieman erilaiseen pääsiäisen viettoon toivottaa,

Miia Raninen,

Perhetyöntekijä

P.s. Edelleen voit lähettää kirjoitusten aiheisiin liittyviä toiveita. miia.raninen@evl.fi. Kiinnostaisiko esimerkiksi joku vanhemmuuteen, kasvatukseen, perhe-elämään tai kristinuskoon liittyvä teema? :)

Suurin niistä on?

Kun on, jo aikaa sitten, täyttänyt 40 vuotta ja ruuhkavuodet alkavat olla takana päin – elämä kulkee edelleen siivillä eteenpäin ja usein sitä on miettinyt, että millä ajan saisi pysäytettyä!?

 

Parikymmentä vuotta elämästä on hujahtanut raskauksien, vauva-aikojen, vanhemmuuteen opettelun, parisuhdekriisien, lapsi- ja teini-ikäisten kanssa ristiriitoja ratkoen ja äitinä olemiseen – mikä on toki ollut ihanaa aikaa, mutta siinä on alkanut miettimään, että kuka minä olen?

Tuon, lähes puolet, elämästäni olen ollut äiti, puoliso, kokki, siivooja, riitojen ratkaisija, autonkuljettaja, pesulatyöntekijä – ohjelma- ja palvelutoimisto, joka on valmiina toimimaan 24/7, ilman työehtosopimuksien turvaamia työ- ja loma-aikoja.

 

Olo on kuin pesukoneessa, linkouksen käydessä ja aika on kuin pitkä ohjelma, jota ei itse saa pysäytettyä.

Kuitenkin pyyteetön RAKKAUS, perheeseen, elämään, unelmiini, saa minut jaksamaan tämän kaiken ja siirtämään vastausta ja sen miettimistä eteenpäin, ajatellen, että kyllä minä jaksan, minun aikani tulee vielä – löytää nämä kaikki.

 

Aikaa ei ole vielä löytynyt, ihan kaiken tuon miettimiseen, sillä aina tulee jotakin sotkemaan itseni etsimisen, parisuhteen vaalimisen, ajatukseni ja unelmani… Ja samalla aika vain kulkee vauhdilla eteenpäin.

 

Mutta sitten tuo aika lakkaa lentämästä (minkä luulin olevan mahdotonta) – maailmalta levinnyt virus on tavoittanut suomen ja yhteiskunta pysähtyy. Tuo salaperäinen Korona, sotki tämän kaiken – ajatukseni, perheemme toimeentulon, sosiaaliset suhteeni ja on laittanut koko elämäni sekaisin.

Kun uutistulva maailmalta on suuri, on vaikea muodostaa omaa kuvaa siitä, mihin tämä kaikki johtaa, kauan tämä kestää ja mitkä ovat tämän kaiken seuraukset – minulle, perheelleni, yhteiskunnalle?

Aika on pysähtynyt – minua rajoitetaan erilaisilla tavoilla, joita en ole koskaan aikaisemmin joutunut kohtamaan – ja nyt minulla olisi sitä aikaa!!

Aikaa ajatella, etsiä itseäni ja unelmoida tulevaa, mutta en pysty siihen… Se, mitä olen ruuhkavuodet odottanut ja toivonut, ajan pysähtymistä, ei olekaan tärkeyslistallani kymmenen joukossa… Ja nyt mietin, että kannattaako aina toivoa jotain, mikä on elämää suurempaa – se voi toteutua?

Ainoa asia, joka lohduttaa ja pitää minut järjissäni on USKO. Usko Jumalaan, usko siihen, että kaikki järjestyy – elämäni palautuu takaisin normaali arkeen ja saan taas unelmoida ja toteuttaa, etsiä itseäni ja olla murehtimatta perheeni, yhteiskunnan ja maailman hyvinvoinnista ja siitä, millaisessa maailmassa me ja lapsemme tulemme elämään.

 

Kun, kaikesta huolimatta, katsoo ulos, aurinko paistaa, on kevät – koen, että TOIVO tulevaisuudesta, kaiken järjestymisestä ja siitä, että minä, onnellisesti, itseni löytäneenä, vanhenen aviomieheni rinnalla, lapsen lapsien leikkiä katsellen ja muistellen näitä aikoja, kun aika kerran pysähtyi – ja toivottavasti jatkaa pian matkaa parempaan huomiseen!

 

Siinä ne ovat – usko, toivo ja rakkaus

Ilman niitä olen tyhjä ja avuton – ja kun niitä kaikkia elämässäni vaalin, olen turvassa ja saan unelmoida, etsiä itseäni, rakentaa parisuhdettani ja olla parempi äiti lapsilleni, aviovaimo miehelleni ja rakastaa lähimmäisiäni, niin kun on opetettu!

Tänään teille kirjoitti

Sari Häkki

Lastenohjaaja