Ikävästä

”Ei, ei, ei!” huutaa 6-vuotias koko kropallaan.

Hän ei tahdo ottaa videoyhteyttä kavereihin. Olen ehdottanut sitä jo monesti, mutta sama asia tapahtuu joka kerta. ”Ei, ei, ei! Anna minun olla rauhassa.” Hän vaikuttaa melkein murrosikäiseltä siinä huutaessaan. Selvä, ajattelen ja jatkan omia puuhiani. Pysyttelen kuitenkin lähettyvillä, jotta hän tietää, ettei ole yksin. Ehkä hän tarvitsee vain hetken omaa aikaa rauhoittuakseen ja palaamme sitten taas asiaan. Ehkä hänellä on liian ikävä.

Ikävä on minullakin, huomaan. Ikävöin työpaikkaani. Tuota rakasta kirkkoa, jonka betonista olemusta oppii rakastamaan. Kirkkosalin tiiliseinää, jota voisi tuijotella tuntikausia. Oli se sitten värjätty Jumalan valotaideteoksella, tai ihmisten. Ikävöin mäntyjä, jotka kasvavat kirkon ympärillä. Uurnalehtoa, joka on rauhallinen ja kaunis viimeinen leposija.

Kilpailevat valoteokset. :)

Ikävöin työkavereita, joita kohtaan kirkon käytävillä. Ikävöin seurakuntalaisia ja sitä, kuinka pikku-muskarilaisista aina joku livahtaa pakoon vanhemmiltaan ja ehtii kurkistaa sisään työhuoneeseemme. Ikävöin lastenvaunujen rivistöä kirkon käytävällä. Ikävöin sitä, kuinka kaikki tavarat kirkolla on aina hukassa. Ikävöin askeleita, jotka kaikuvat sisään huoneeseemme. Osan askelista on jo oppinut tunnistamaan. Ikävöin keskeytyksiä, kun joku pölähtää paikalle, milloin minkäkin asian kanssa. Ikävöin yhteistä tekemistä ja yhteistä naurua. Joskus on itkettykin yhdessä.

Ikävöin vapautta. Sitä, että saa tehdä mitä haluaa ja mennä minne haluaa. Sitä, että ei enää tarvitse suunnitella päivän ulkoilureittejä niin, että kohtaa mahdollisimman vähän ihmisiä. Ikävöin sitä, että voi käydä ruokakaupassa väistelemättä muita ihmisiä. Sitä, että voi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, eikä tarvitse olla äiti, eskariopettaja, kokki ja työntekijä samaan aikaan.

Ikävöin sitä, että jotain tapahtuisi! Sitä, että pääsiäiseen valmistaudutaan yhdessä vitsat viuhuten ja höyhenet pöllyten. Sitä, kuinka yksi kerrallaan opetuslasten kynttilät sammutetaan ja Jeesus jää yksin. Alttari puetaan mustiin. Ikävöin leikkipuistoja, joissa on muitakin kuin me. Ikävöin ystäviä. Voi kuinka ikävöinkään ystäviä! Juttelua, halausta, naurua, kyläilyä. Sitä ettei tarvitse varoa tai pysyä kahden metrin päässä. Voi koskettaa. Sitä kaikkea. <3
Ja kuinka mukavalta se itsestä tuntuukaan kuulla sanat "Mulla on ikävä sua." Tietää, että joku ajattelee juuri minua kaivaten.

Ikäväni keskellä tajuan tietysti olevani onnekas. Maailmassa on pahempiakin asioita, kuin muutaman viikon tai kuukauden eristys. Paljon pahempia. Tästä koettelemuksesta kyllä selvitään. Ja minullahan on asioita, joita ikävöidä! Monen kohdalla tiedän, että kohtaamme jälleen. Ikävä kyllä helpottaa. Tavallaan se on myös kaunista. Kertoohan ikävä merkityksestä ja välittämisestä. Onneksi on WhatsApp, Facebook, Snapchat, Teams, Zoom ja kaikki muu mahdollinen, joka jo nyt vähän tuo helpotusta. Mitä sinä kaipaat eniten ja mikä sinua tässä tilanteessa helpottaa? Entä mitä aiot tehdä ensimmäisenä, kun tämä on ohi?

Onko kukaan muu suunnitellut mitä aikoo tehdä ensimmäisenä, kun korona-aika on joskus ohitse? Listan voisi hyvin tehdä myös lapsen kanssa. :)

Illalla hän, tuo pienisuuri 6-vuotias, tulee kainaloon ja vaikuttaa taas ihan pieneltä. ”Äiti, voidaanko ehkä kokeilla sitä videojuttua joku toinen päivä?” Joo, kyllä me voidaan, sanon ja hiljennymme omaan iltarukoukseemme. Kokeilkaa tekin!

Usein iltaisin, vielä näin minimurkkunakin, hän rauhoittuu kosketuksesta.

Lapsi käy pötköttelemään ja aloitan jaloista.

Silittelen tai hieron lapsen jalkoja ja rukoilen, että pienet jalat löytäisivät oman polkunsa, jota kulkea.

Käsien kohdalla pyydän, että ne osaisivat aina koskettaa toisia hellästi ja auttaa.

Hartioita ja selkää silitellessäni rukoilen, etteivät ne koskaan saisi liian raskasta taakkaa kannettavakseen.

Rinnan kohdalla pyydän, että hänen sydämensä ei tarvitsisi särkyä. Ettei ikävä olisi koskaan liian suurta.

Pään ja kasvojen kohdalla rukoilen, että uteliaisuus ja mielikuvitus saisi säilyä, silmät saisivat nähdä kauneutta ympärillään ja suu puhuisi ystävällisiä sanoja.

Aamen.

Ikävästä pääsiäisen iloa kohti. Pikkuhiljaa. Jokainen omaan tahtiinsa. Lopulta ilo voittaa ikävän. Sellaisenkin ikävän, jolle ei tässä ajassa näy loppua. Siinä on pääsiäinen.

Siunausta ikävään, korona-arjen haasteisiin sekä hieman erilaiseen pääsiäisen viettoon toivottaa,

Miia Raninen,

Perhetyöntekijä

P.s. Edelleen voit lähettää kirjoitusten aiheisiin liittyviä toiveita. miia.raninen@evl.fi. Kiinnostaisiko esimerkiksi joku vanhemmuuteen, kasvatukseen, perhe-elämään tai kristinuskoon liittyvä teema? :)