Suurin niistä on?

Kun on, jo aikaa sitten, täyttänyt 40 vuotta ja ruuhkavuodet alkavat olla takana päin – elämä kulkee edelleen siivillä eteenpäin ja usein sitä on miettinyt, että millä ajan saisi pysäytettyä!?

 

Parikymmentä vuotta elämästä on hujahtanut raskauksien, vauva-aikojen, vanhemmuuteen opettelun, parisuhdekriisien, lapsi- ja teini-ikäisten kanssa ristiriitoja ratkoen ja äitinä olemiseen – mikä on toki ollut ihanaa aikaa, mutta siinä on alkanut miettimään, että kuka minä olen?

Tuon, lähes puolet, elämästäni olen ollut äiti, puoliso, kokki, siivooja, riitojen ratkaisija, autonkuljettaja, pesulatyöntekijä – ohjelma- ja palvelutoimisto, joka on valmiina toimimaan 24/7, ilman työehtosopimuksien turvaamia työ- ja loma-aikoja.

 

Olo on kuin pesukoneessa, linkouksen käydessä ja aika on kuin pitkä ohjelma, jota ei itse saa pysäytettyä.

Kuitenkin pyyteetön RAKKAUS, perheeseen, elämään, unelmiini, saa minut jaksamaan tämän kaiken ja siirtämään vastausta ja sen miettimistä eteenpäin, ajatellen, että kyllä minä jaksan, minun aikani tulee vielä – löytää nämä kaikki.

 

Aikaa ei ole vielä löytynyt, ihan kaiken tuon miettimiseen, sillä aina tulee jotakin sotkemaan itseni etsimisen, parisuhteen vaalimisen, ajatukseni ja unelmani… Ja samalla aika vain kulkee vauhdilla eteenpäin.

 

Mutta sitten tuo aika lakkaa lentämästä (minkä luulin olevan mahdotonta) – maailmalta levinnyt virus on tavoittanut suomen ja yhteiskunta pysähtyy. Tuo salaperäinen Korona, sotki tämän kaiken – ajatukseni, perheemme toimeentulon, sosiaaliset suhteeni ja on laittanut koko elämäni sekaisin.

Kun uutistulva maailmalta on suuri, on vaikea muodostaa omaa kuvaa siitä, mihin tämä kaikki johtaa, kauan tämä kestää ja mitkä ovat tämän kaiken seuraukset – minulle, perheelleni, yhteiskunnalle?

Aika on pysähtynyt – minua rajoitetaan erilaisilla tavoilla, joita en ole koskaan aikaisemmin joutunut kohtamaan – ja nyt minulla olisi sitä aikaa!!

Aikaa ajatella, etsiä itseäni ja unelmoida tulevaa, mutta en pysty siihen… Se, mitä olen ruuhkavuodet odottanut ja toivonut, ajan pysähtymistä, ei olekaan tärkeyslistallani kymmenen joukossa… Ja nyt mietin, että kannattaako aina toivoa jotain, mikä on elämää suurempaa – se voi toteutua?

Ainoa asia, joka lohduttaa ja pitää minut järjissäni on USKO. Usko Jumalaan, usko siihen, että kaikki järjestyy – elämäni palautuu takaisin normaali arkeen ja saan taas unelmoida ja toteuttaa, etsiä itseäni ja olla murehtimatta perheeni, yhteiskunnan ja maailman hyvinvoinnista ja siitä, millaisessa maailmassa me ja lapsemme tulemme elämään.

 

Kun, kaikesta huolimatta, katsoo ulos, aurinko paistaa, on kevät – koen, että TOIVO tulevaisuudesta, kaiken järjestymisestä ja siitä, että minä, onnellisesti, itseni löytäneenä, vanhenen aviomieheni rinnalla, lapsen lapsien leikkiä katsellen ja muistellen näitä aikoja, kun aika kerran pysähtyi – ja toivottavasti jatkaa pian matkaa parempaan huomiseen!

 

Siinä ne ovat – usko, toivo ja rakkaus

Ilman niitä olen tyhjä ja avuton – ja kun niitä kaikkia elämässäni vaalin, olen turvassa ja saan unelmoida, etsiä itseäni, rakentaa parisuhdettani ja olla parempi äiti lapsilleni, aviovaimo miehelleni ja rakastaa lähimmäisiäni, niin kun on opetettu!

Tänään teille kirjoitti

Sari Häkki

Lastenohjaaja