Elämän tuska

Sitä kun joutuu elämässään luopumaan paljosta ja erittäin tärkeistä asioista. Ja kun toisaalta elämältä saa isoja asioita käsiteltäväksi ja elettäväksi… (”joku” kuvittelee sinun selviävän niistä kaikista), silloin sitä tahtomattaan kyseenalaistaa uskonsa ja miettii, kuinka Jumala voi antaa yhdelle ihmiselle kannettavaksi näin ison taakan – liian ison.

Olen joutunut luopumaan lapsuudestani, turvallisuuden tunteestani ja itsestäni – olen saanut kasvattaa sisareni, kolme erityis-/erityistätukea tarvitsevaa lastani ja huolia/murheita, saanut niitä niin ison repullisen, etten pysty itse sitä kantamaan.

Vaikeinta kaikista, oli kuitenkin, luopua lapsesta – se tuska repi sydämen irti rinnasta, sielun irti ruumiista ja murskasi uskon pieniksi murusiksi, jotka tuulen mukana levisi maailmalle.

Koko sen tuskan voi kiteyttää Laura Närhen sanoin – 

”Sammuu, talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois, Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois, Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan, Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa”

Tämä laulu soi radiossa, kun saatoin lapseni asumaan muualle, pois kotoa, tietämättä sitä, että saanko poikaani enää koskaan takaisin itselleni.
Syyllistin itseäni epäonnistuneena äitinä, ihmisenä ja jumalan palvelijana – kuinka epäonnistuin tehtävässä, jonka Ylin oli minulle antanut ja kuvitellut minun selviävän siitä… 
Voimattomana, kaikkensa antaneena, sitä vajoaa pohjalle, alas syvyyteen – jossa kodin seinät ovat kuin vedenalainen paine ja tuntuu siltä, että se paine saa sinut haukkomaan henkeä ja ainoa ajatuksesi on, että pystynkö täällä hengittämään!? 

Aika kulki eteenpäin ja en erottanut päivää yöstä ja viikonpäiviä toisistaan, elämän asettama paine painoi minua alaspäin …

Mutta, siitä kaikesta selvinneenä, syvyyksistä ylös nousseena – olen tänä päivänä vahvempi kuin koskaan! Nostin itseni syvyyksistä – olin taas vaimo miehelleni, äiti lapsilleni ja ajattelin pitkästä aikaa myös itseäni – hyvinvointiani, uskoani ja sitä, mitä kaikkea elämällä on annettavaa.
Kasasin uskoni kokoon murusista, jotka keräsin takaisin maailmalta ja huomasin sen, että ei minulle ole annettu mitään, mistä en selviäisi ja mitä usko ei kannattelisi – 

Eilen illalla, kun laitoin poikaani nukkumaan, kuiskasin hänelle:
”Äiti rakastaa sinua tosi paljon ja olen niin onnellinen, kun saan sinut takaisin kotiin ja syliini!”


Tänään teille kirjoitti
Lastenohjaaja Sari Häkki